torstai 24. lokakuuta 2019

Kirjoittaminen: Juonen rakenne, Alku

Mistä juonen pitää alkaa? Ja miten? Tätä miettiessä ajatus alkaa rönsyillä suunnitteluun, yksinkertaisesti kirjoittamiseen, hahmoihin, miljööseen jne. Vedän henkeä, ryhdistäydyn ja koetan pitää itseni koossa :)

Kuva: Fantacor Ky
Juonen alun tulisi luoda lukijalle mielikuvat ainakin siitä, että kuka ja missä. ”Mitä” tulee vasta myöhemmin. Tätä on hieman vaikea pukea sanoiksi, joten mennään esimerkkien kautta. Vainö Linnan Täällä pohjantähden alla alkaa sanoin ”Alussa olivat suo, kuokka - ja Jussi.”. Tästä lyhyestä
alusta käy ilmi, että nyt ollaan tekemisen äärellä. Suolla, kuokka kädessä ja Jussi hommissa. No tämä nyt ei ole mikään varsinainen juonen alku, vaan ensimmäisen kappaleen alku, mutta mielestäni kuvaa ajatusta mainiosti. Tämän alun jälkeen alkavat vähän kerrassaan selvitä muut asiat: toimintaympäristö, hahmot, ihmissuhteet ja yhteiskuntarakenne sekä jopa jossain määrin talous. Mitään näistä ei hierota lukijalle suoraan naamaan, vaan kaikki on ujutettu tapahtumiin, dialogeihin ja hahmojen tapaan toimia.
Eli sen sijaan, että alkaisit kirjoittaa, kuinka maailma, jossa Jussi asui, oli porvarien hallitsemaa, mutta duunarien hiellä lunastettua, mieti miten saat kaiken raottumaan vähitellen. Jussin perhettä ei tarvitse suolla vielä kertoa, vaan vasta kun hän palaa kotiin. Paitsi jos suolta löytyisi vaikka kukkanen, jonka Jussi haluaisi viedä tyttärelleen, joka rakastaa kukkia. Silloin tuon tyttären voi sujauttaa kerrontaan.

Mielestäni kirjoittajilla (minäkin sorrun tähän edelleenkin) on tarve päästä kertomaan kaikki maailmansa hienoudet lukijalle heti ja nyt. Hahmojen luonteesta täytyy kertoa kaikki samalla tavalla, vaikka kirjan alun tulisi jouhevasti raottaa miljöötä, hahmoja, suhteita, mahdollisia vihankohteita, uhkia, rakkauden kohteita, arjen haasteita jne.
Esimerkiksi scifi maailmassa sortuu helposti kertomaan vaikka sodan osapuolet ja sodan syntyhistorian, kun siitä voisi vähän kerrassaan ujuttaa lukijalle tietoja dialogeissa, päähenkilön ajatuksissa jne. Vaikka niin, että ei kerro, että päähenkilö on sodassa vammautunut veteraani, vaan kuvailee tämän nostamaan jotain, eikä käsi toimikkaan ihan niin kuin pitäisi. Tässä voi näppärästi mainita mikä käden on vienyt, mutta vieläkään ei tarvitse avata tarkemmin osapuolia ja historiaa. Tätä voi tarkentaa tulevassa loputtomasti.
Kuva: Fantacor Ky
Älä siis sorru kertomaan kaikkea heti. Luo useammassa alun kappaleessa eri hahmojen lähtötilanne selväksi. Sido sitä myöhemmin historiaan ja muihin hahmoihin, ja syvennä maailmaa juonen edetessä.

Pähkinänkuoressa juonen alku on hahmojen lähtötilanneselvitys. Alun jälkeen lukijalla tulee olla riittävä käsitys siitä, miksi kuvaillut hahmot tempautuvat mukaan juoneen. Ja miksi juoneen tempautuminen on yleensä heidän mielenkiintonsa kohteena. Kun tämä on selkeänä lukijalla tiedossa, ei juoneen ajautuminen tunnu epäselvältä ja yllättävältä.

Loppuun vielä pari esimerkkiä, ettei jää pelkän sanahelinän tasolle.
1. Parisuhteeseensa ja elämäänsä kyllästynyt nainen lähtee matkalle etsimään iloa elämään sekä rakkautta. Alku voisi kuvailla naisen mitään antamatonta työtä, arjen harmautta, kuihtunutta seksielämää ja mukaan viittauksia unelmiin, joita hänellä joskus on ollut. Tähän voi tuoda mukaan ystäviä ja aviomiehen kannan, jotta saadaan syvyyttä. Kenties myös kuolleen isän ja äidin, joiden muisto rohkaisee muutokseen. Kun kaikki tämä on kerrottu, alkaa alku olla nipussa. Käytä kuitenkin dialogeja, soittoja pomolta, sitä, miltä tiskaamattomat astiat kotona tuntuvat jne. Älä vain kerro kaikkea hieromalla sitä lukijan naamaan :)
2. Sodassa vammautunut veteraani on päähenkilö. Alussa voi kuvailla märkää sohjoista katua, jossa mies kerjää. Kuvaile ihmisten välinpitämättömyyttä ja miehen halveksuntaa elämää ja valtiota kohtaan. Ei kuitenkaan taas vain kertomalla, vaan kuvailemalla esimerkiksi mitä ajatuksia syntyy, kun näkee lehden kannessa hymyilevän poliitikon tai ohi ajavan poliisiauton, josta poliisi katsoo häntä kuin varasta. Tähän voi vetää mukaan kodittomien yösuojan, jonne koettaa päästä yöksi sekä leipäjonot, joiden ylläpitäjä on niitä harvoja, joka miehen mielestä välittää. Tähän mukaan vammat, joita lapset ja teinit tuijottaa ja ivaa, sekä kyvyttömyys ja väsymys koettaa ottaa enää vastuuta omasta elämästään. Vähän roskisdyykkaamista, likaisia vaatteita, samankaltaisia ihmisiä, väkivaltaa ja pahaa hajua. Ja ehkä pieninä hyvinä juttuina muistoja menneestä ja hiuksen hienoa toivoa noiden aikojen paluusta.

Lähtisikö näillä eväillä alkuun? :)

Paperia koneeseen ja alku hanskaan!!! :)

sunnuntai 17. helmikuuta 2019

Kirjoittaminen: Tapahtumien kuvailu

Silloin, kun kirjoittaja koskettaa lukijaa, kirjoittaja on onnistunut. Itse olen huomannut, kuinka joidenkin kirjojen tietyt kohtaukset ovat jääneet mieleen ja koskettaneet minua niin, että kylmät väreet juoksevat selkää myöden ja hiukset, jos niitä olisi :D, nousisivat pystyyn.

Kuva: Fantacor Ky
Mielestäni tapahtumia voi kuvata vain kolmella tavalla. Liian lyhyesti, liian pitkästi ja juuri sopivasti. Aika tyhjentävästi sanottu, eikö? :) Avaan hieman tätä lapsellisen yksinkertaistettua ajatusta, ja käytän tässä esimerkkinä taistelukohtauksia, sillä niissä ero on mielestäni helpoin selittää.

Liian lyhyt.
Pekka ja Jyrki kohtasivat koulun jälkeen ruokalan takana, ja Pekka voitti tappelun.

Liian lyhyt oli helppo. Kaksi seuraavaa ovatkin vaikeampia. Liian pitkä.
Pekka tuijotti Jyrkiä tiukasti ruokalan seinän vieressä, kunnes hyökkäsi. Hän otti kolme nopeaa askelta, joista viimeisen etuviistoon vasempaan kiertäen samalla vartaloaan alaviistoon vasemmalle niin, että Jyrkin oli pakko kääntyä. Kääntyminen paljasti Jyrkin oikean kyljen, ja Pekka pysähtyi äkisti vasen jalka edessä, nojasi painoaan oikean jalkansa varaan ja iski. Lyönti lähti hieman oikean kautta kaartaen, ja Pekan oikea jalka työnsi iskuun voimaa samalla, kun lantio kiertyi nopean vasemman jalan pysähdyksen jälkeen jälleen vasempaan antaen lyönnille vieläkin lisää voimaa. Pekan nyrkki tömähti Jyrkin kylkiluiden alle juuri sopivalla voimalla, jotta ilma lähti pakenemaan Jyrkin keuhkoista. Painuessaan kaksin kerroin, Jyrki kamppaili saadakseen vedettyä henkeä. Pekka veti nopeasti kätensä takaisin, siirsi vasemman jalkansa oikean taakse ja siirsi painon takimmaiselle jalalle saadakseen seuraavaan iskuun voimaa, Pekka astui ensin Jyrkistä katsoen etuvasemmalle, tasapainotti kehonsa ja heilautti oikean nyrkkinsä uuteen iskuun kiertävänä, alas suuntautuvana koukkuna Jyrkin leuan vasemmalle puolelle.

Minkälainen kuvailu sopisi tähän
tilanteeseen?
Kuva: Fantacor Ky
Tavallaan tämä oli liioittelua, mutta erään fantasiankirjan useat mies miestä vastaan taistelut oli kuvattu liiankin  tarkasti, jokaista jalkapöydän asentoa myöden. Ja tässä siis kuvattuna vain kaksi iskua.

Viimeisenä se, mikä minun mielestäni on sopivasti.
Pekka rynni Jyrkin päälle. Poikien nyrkit heiluivat. He repivät toisiaan vaatteista ja koettivat horjuttaa toinen toistaan. Pekka ei ollut varma montako kertaa oli osunut Jyrkiin niin, että sattui, mutta hän itse oli saanut ainakin kaksi sellaista täräystä, että ne olivat olleet pudottaa hänet polvilleen. Kolmannen tällaisen iskun osuessa Pekka tunsi polviensa notkahtavan, mutta jostain hänen onnistui löytää voimia ja työntää Jyrki vasten ruokalan seinää. Pekka ripustautui Jyrkin kaulaan pysyäkseen pystyssä. Pekka rimpuili, puski ja potki polvellaan. Samalla Jyrki työnsi hänen naamaansa, repi kaikkialta, mistä vain sai kiinni ja koetti osua hänen naamaansa nyrkeillään. Yht’äkkiä Pekka tunsi, kuinka Jyrki painui kasaan. Ilmeisesti hänen polvensa oli osunut pojan nivusiin. Pekka jatkoi takomista. Hän tunsi nyrkkiensä osuvan kerta toisensa jälkeen jonnekin pehmeään, mutta monet iskuista tuntuivat voimattomilta niiden kilpistyessä Jyrkin käsiin tai jalkoihin. Viimein, huohottaen ja hikisenä, Pekka kömpi pystyyn, Jyrki makasi maassa sykkyrällä. Pekka horjui ja tunsi kasvojensa tykyttävän saamansa löylytyksen seurauksena, mutta se oli saman tekevää. Hän oli voittanut.

Tätä samaa ajatusta (linjavetoa) voidaan soveltaa kaikkien tapahtumien kuvailuun. Koetan sanoa, että kuvailun täytyy selventää mitä tapahtuu. Siinä täytyy olla jännitystä ja tunnetta. Lisäksi tulee miettiä se, mitä kaikkea todella täytyy kuvailla, samalla tavoin, kun ajatusten ja ulkonäönkin kuvailussa. Kuvaile vain se, mikä on tuntemuksien, tarinan kulun ja tilanteen selvyyden kannalta pakollista. Liian vähäinen kuvailu syö tunteen ja jännityksen, mutta liian tarkkaan kuvailtua on hankala lukea ja seurata.
Esimerkiksi suutelutilanteissa ei välttämättä riitä, että he suutelivat, vaan samalla on kenties tarpeen kuvailla miltä se osapuolista tuntuu ja onko suudelma raju, hellä, tunnusteleva, oliko kieltä mukana ja oliko toinen suutelijoista kokematon.

Eli tunne mukaan, ja miljöö, joka lisää ja vahvistaa tunnelmaa.

Paperia koneeseen ja tunteikkaita tapahtumia paperille! :)

sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Kirjan kirjoittaminen: Paljonko hahmoa täytyy kuvailla?

Tämän blogin aihe lähti hahmojen ja juonen suhdetta käsittelevän blogitekstin palautteesta (kiitos Kimmo :D ). Tämä aihe liittyy myös vahvasti yksinkertaisesti kirjoittamiseen, eli siihen, että kerrotaan vain se, mitä on pakko kertoa, jotta lukijalla on tarpeeksi tietoa oman mielikuvan luomiseen. Tämä on kirjoittajille vaikeaa, koska monesti meillä on niin iso ego ja vahva näkemys hahmoista ja tapahtumista, että haluamme kuvailla kaiken lukijalle juuri siten, kuin itse kirjoittajina sen miellämme. Ja jos hahmon tyyli on jonkinlainen, täytyy jopa ranteen asento kuvailla, kun tämä hahmo avaa oven :)

Miten tarkkaan miten haluat kuvailla yksityiskohtia.
Kuva: Fantacor Ky
Otetaan ensimmäiseksi asiaksi hahmon ulkonäön kuvailu. En sano, miten tämä täytyy tehdä, mutta kyseenalaistan pikkuisen. Miten tarkkaan on tarve kuvailla vaatteet, hiukset ja niiden kiinnitys, kasvonmuodot, varusteet jne? Ja jatko kysymyksenä se, että onko kaikki tarvetta kuvata heti, kun hahmo ensimmäisen kerran esiintyy?
Annan esimerkin. ”Naisella oli tummat, ristiselkään ulottuvat hiukset, syvänsiniset silmät ja korkeat
poskipäät, jotka korostivat sydämenmuotoisten kasvojen kauneutta. Hän oli pukeutunut verenpunaiseen samettimekkoon, jonka hihoissa oli vaaleat pitsi päärmeet ja hoikalla lantiolla lepäsi kaunis, kultalangalla punottu vyö.”. Tai: ”Takan liekkien loimotus tanssi tumman kaunottaren verenpunaisen mekon silkkisellä pinnalla.”.
Eli ensimmäinen kuvailee ainoastaan naista, ja toinen kuvailee samalla tilannetta. En väitä, että tämä on paras tapa, mutta se antaa lukijan päättää miltä tumman kaunottaren vartalo, hiukset, silmät ja kasvot näyttävät. Ja minun mielestäni lukijan oma mielikuva on tärkeämpi, kuin lukijalle tuputettu mielikuva. Jos naisen hiusten pituus on ratkaisevaa tarinan kannalta, sen voi tuoda esiin siinä tilanteessa, kun hiusten pituudella on merkitystä (esim. Jos joku leikkaa ne tai tarttuu niihin).
Minun mielestäni tarkkojen piirteiden kuvailun sijaan tulisi sitoa yksityiskohdat hahmon muihin ominaisuuksiin, kuten ruoantähteisiin parrassa, likaiseen kaksoisleukaan, luonteen kiivauteen, joka ilmenee silmien viiruuntumisena jne.
Toisin sanoen kuvaillaan tarkkaan se, mikä on juonen kannalta tärkeää, sekä se, mikä vaikuttaa selvästi tilanteeseen. Yllä olevaan peilattuna. Molemmissa kuvailuissa nainen oli vaikuttava ja kaunis, ja se on se tekijä, joka vaikuttaa naisen kanssa tekemisissä oleviin. Tärkeämpää kuin se, mitä materiaalia on vyö, on se, minkälaisen tunnelman luot.

Sitten hahmon toisen ulottuvuuden kuvailu, eli luonteen. Mielestäni tämän tulee olla samanlaista, kuin ulkonäönkin kuvailu, ja juuri tämän asian Kimmo otti palautteessaan puheeksi.
Jos hahmo on mieleltään sairas, sitä voidaan kuvailla vaikka seuraavasti: ”Poika oli luonteeltaan säälimätön ja nautti kärsimyksen aiheuttamisesta. Hän oli sadistinen ja väkivaltainen ja hakeutuessaan toisten lasten seuraan, hänellä oli aina jokin ilkeä taka-ajatus. Poika nautti äitinsä itkettämisestä, eikä edes isä saanut hakattua pahuutta hänestä pois.”. Tai: ”Poika kaappasi kissanpennun ja painoi sen piha-altaassa veden alle, kunnes pörröinen eläin lakkasi sätkimästä. Yöllä hän hiipi isosiskonsa huoneeseen ja jätti pennun elottoman ruumiin tytön pään viereen. Sisko oli tohtinut estää häntä hukuttamasta kissaa. Sisko saisi pitää kissan, jos kerran rakasti sitä niin kovasti.”.
Eli kuvaillaan hahmojen luonteita tekojen kautta, ei adjektiivien. Näin voi kuvailla pelkureita, jotka eivät puutu tilanteisiin, vaikka aikaisemmin ovat uhonneet olevansa kovia jätkiä. Hiljainen hahmo voi tehdä jotain todella urheaa, tai ylhäissyntyisestä rikkaasta saa nopeasti humaanin, kun tämä ottaa katulapsen huostaansa. Vaihtoehtoja on vaikka kuinka paljon, ja myös dialogi on erinomainen tapa kuvailla.

Hieman dialogin hyödyntämisestä. Voisin kuvailla jotain hahmoa välinpitämättömäksi ja karskiksi, ja voisin kuvailla tarkkaan tämän ulkonäköä ja varusteita, mutta myös dialogissa voidaan avata erinomaisen paljon. Samalla voi kuljettaa juonta. Esimerkki:
"- Paskat, mies tuhahti ja tuijotti naista ristien samalla mahtavat käsivartensa rinnalleen. - En välitä vähääkään, vaikka jokainen tuolla kylässä raiskattaisiin. Jos sinä välität, niin rullaa helmasi ja kirmaa noilla siroilla säärilläsi jakamaan heidän kohtalonsa.
Mies kääntyi ja lähti. Eikä auttanut, vaikka nainen kuinka itki ja rukoili perheensä puolesta. Mies ei kääntynyt, eikä kohottanut suurta miekkaansa hyökkääjiä vastaan. Hän ei välittänyt.".
Tarkoitus tuossa minulla oli kuvata miehen luonnetta, varustusta (tai lähinnä sitä, että mies oli soturi) ja tilannetta, joka liittyy juoneen (kenties alkutilanne, lopputilanne tai jokin tilanne jossain välissä :D ).
Ja jos tämän esimerkin soturin panssareita, hiuksia, silmiä tai muuta haluaa kuvailla tarkemmin, sen voi tehdä uudessa keskustelussa, tappelussa tai jossain muussa sopivassa tilanteessa. Silloinkin tulee kuitenkin miettiä, että kuinka paljon kuvailua on tarpeen, ja mikä on paras jättää lukijan pääätettäväksi.

Adjektiivin muuttaminen mielikuvaksi.
Kuva: Fantacor Ky
Pääasia tarinassa on tarinan eteneminen, ja vielä sujuvasti. Liiallinen kuvailu syö mielestäni sujuvuutta, ja siksi kuvailu olisi hyvä ujuttaa vähitellen osaksi dialogia ja tapahtumia pidemmällä aikavälillä. Tällöin vaatteiden sävyt tai luonteen adjektiivit eivät jumita tapahtumien etenemistä.

Minun näkemykseni on siis se, että jonkin verran tulee kuvailla. Kuvailun tulisi toimia kuitenkin vain raameina, joiden sisällä lukija voi muodostaa oman kuvan tapahtumista ja hahmoista. Mielestäni tässä piilee yksi syy siihen, miksi kirjan jälkeen saman tarinan elokuva ei tunnu niin hyvältä. Eli elokuvassa joku muu on päättänyt, miltä kukin hahmo ja tapahtumapaikka näyttää, ja se riistää katsojalta omaa vapautta. No toinen on tietysti se, että kirjoista jää aina syvempi kokemus, koska valtaosa tuntemuksista ja pään sisäisistä reaktioista jää elokuvissa puuttumaan.
Luodaan siis lukijalle hyvät puitteet luoda mielikuvia ja kokea :)

Paperia vaan koneeseen ja lentävää kuvailua tulemaan!!! :)

torstai 24. tammikuuta 2019

KIrjan kirjoittaminen: Prologi...tai vastaava

Ajattelin kirjoittaa juonesta ja sen alusta, mutta kirjahan oikeasti alkaa melkoisen usein prologista, tai jostain sen kaltaisesta esinäytöksestä, jonka tarkoitus on pohjustaa juonta, ja erityisesti herättää lukijan mielenkiinto. Lukija on saatava haluamaan lisää tätä samaa herkkua. Tätä tekevät myös pelimainokset, jotka mainoksissa esittävät pelinsä massataisteluina ja soturinsa koreilevissa panssareissa. Ja kun aloitat pelin, sinulla on maatila ja pellavaiset vaatteet. Eli se, mikä tulee kirjassa ennen juonen alkua, on pohjustusta tulevaan, kuten peleissäkin. Lukijan on haluttava tietää, että miten kummassa tämä tapahtuma tulee liittymään juoneen, tai mitä kaikkea tapahtuukaan, että tähän lopulta päästään. Koska sitten, kun alkaa henkilöhahmojen pohjustus kaukana innostavista tapahtumista, on oltava tiedossa, että hei, kyllä tämä tästä vielä jännäksi muuttuu.

Kuva: Fantacor Ky

Prologi on siis alkuosa, mutta miten sellaisen voi luoda? Tämä liittyy vahvasti suunnitteluun, ja siihen, mikä on juoni pähkinänkuoressa. Otetaan esimerkiksi Muumio -elokuva. Siinähän aluksi näytetään faraota kohtaan toteutettu hirvittävä petos, joka johtaa rangaistukseen, joka on pahin kaikista rangaistuksista. Siinä myös kerrotaan, kuinka petturista voi syntyä koko maailmaa uhkaava voima, jos se herätetään. Ja sitten alkaa itse tarina.
Eli tässä esinäytös luo pohjan juonen pahuudelle, ja sen jälkeen juonta aletaan kuljettaa siten, että päähenkilö ajautuu usean käänteen kautta kohtaamaan tuon pahuuden, ja lopulta voittaa sen. Joissain elokuvissa esinäytös näyttää päähenkilön tulevaisuuden, joka voisi olla vaikka soramontun reunalla pistooli niskassa, tai auto-onnettomuus, jolloin kohtaus päättyy ajovaloihin, joita päin päähenkilön auto ajautuu. Tai sitten tämä voi olla kuten esimerkiksi Conan the Barbarian -elokuvassa, jossa päähenkilön kotikylä tuhotaan, ja hän itse jää vangiksi. Kylän tuhoaa maailmaa valloittava julmuri, joka tietämättään luo Conanille motiivin liipaista tältä senkka nenästä.
Monesti jos esinäytös vihjailisi päähenkilön kuolevan, hän lopulta jotenkin onnistuukin selviytymään jouduttuaan ko. tilanteeseen. Tosin jos tuo tilanne tulee juonessa nopeasti, on selvää, että päähenkilö selviää, mutta jos sitä onnistuu pidättelemään loppuratkaisuun saakka, ei lukija voi olla varma, kuinka tulee käymään (muista suunnitella lukijalle jotain menetettävää, jos aiot nitistää päähenkilösi :D ) uusi rakkaus, lapsi tai jotain sellaista).

Voisiko tämä olento prologissa tuhota taustalla
näkyvän kylän? Kuva: Fantacor Ky
Kaikissa tarinoissa prologia tai vastaavaa ei edes ole. Olen ennenkin käyttänyt esimerkkinä Tom Erik Arnkilin romaania Kyyroksen kirja (sarjasta Kuninkaan korva), joka alkaa huudahduksella ”Jumala kaatuu!”, ja heti siitä alkaa itse tarina. Ilman esipuhetta alkaa myös oma kirjani Lohikäärmeen kynsi (Pohjoisen legendat osa 1). Olen nyttemmin huomannut, että se on virhe, joka toivottavasti korjaantuu seuraavassa painoksessa. Aina esipuhetta ei tarvita, mutta varsin usein olisi hyvä, että lukijan takaraivossa olisi jotain, mitä odottaa.

Mieti siis tarkkaan tarvitsetko esipuhetta. Ja jos tarvitset, mieti mihin osaan juonesta se voisi liittyä, ja onko kyseessä koko universumia uhkaavan pahan nousu, vai vain pieni kurkistus loppuratkaisuun. Vai haluatko vain pelotella lukijaa jollain sellaisilla otuksilla, joita tämä tulee tarinassa vääjäämättä
kohtaamaan (esimerkiksi scifi-prologissa jokin avaruusolento tuhoaa siirtokunnan alueella, jonne päähenkilö juonen pyörteissä ajautuu, tai kuvan demoninkaltainen olento vapautuu ikiaikaisesta vankilastaan ja aloittaa pahanteon).

Herätä lukijasi mielenkiinto heti alusta, ja laita paperia koneeseen! :)

sunnuntai 20. tammikuuta 2019

Kirjoittaja.fi -palvelun tarkoitus

Kirjoittaja.fi -palvelu on toiminut vuodesta 2011, mutta miksi? Minulle avautui mahdollisuus pureutua tähän erään palvelun käyttäjän kautta. Kirjailija Mikko Haaksluoto on mainio esimerkki siitä, miksi palvelu on olemassa. Tämä blogi perustuu Mikon sähköpostihaastatteluun, ja kursivoidut kohdat ovat blogin kirjoittajan huomioita lukijalle.

Kuva 1: Kirjailija Mikko Haaksluoto
Kuka siis on Mikko Haaksluoto? Mikko on vuonna 1974 Kerimäellä syntynyt rakennusinsinööri, joka nykyään vaikuttaa Kotkassa. Mikon perheeseen kuuluu vaimo ja kaksi poikaa, ja kirjoittamisen lisäksi hän toimii rakennusalan suunnittelutehtävissä.

Miksi kirjoitan nyt Mikosta? Siksi, että Mikko on käyttänyt www.kirjoittaja.fi -palvelua, häneltä on ilmestynyt viisi kirjaa ja hän on kokenut, että on saanut palvelusta apua vuosien saatossa. Haluaisin tämän kirjoituksen rohkaisevan jokaista jatkamaan kirjoittamista ja uskomaan omaan tekemiseen, kuten Mikko on tehnyt, vastoinkäymisistä huolimatta. Ja nyt, kun Mikolta on tulossa kuudes kirja, haluaa Kirjoittaja.fi -palvelu tukea miestä mäessä (Mikon jo ilmestyneet kirjat ja tietoa tulevasta tämän blogitekstin lopussa).

Mikko aloitti kirjoittamisen 19 -vuotiaana, ja hänen teksteissään näkyy monelta esikuvalta saadut vaikutteet. Teini-iän kynnyksellä Mikko luki muun muassa Kalle Päätaloa, Heikki Turusta, Veikko Huovista, Arto Paasilinnaa ja Väinö Linnaa. Ei siis mitään perus Viisikkoa tai Neiti Etsivää, mutta se ei sinänsä ole tärkeää, vaan se, että jos haluaa kirjoittaa, on syytä myös lukea, ja paljon..., ja kaikkea, kunnes se kuuluisa "oma juttu" löytyy. Mikko halusi kirjailijoista nostaa esiin vielä Antti Heikkisen, Anna-Leena Härkösen, Laura Honkasalon ja Pauliina Rauhalan, eli nuoremman polven kirjailijat, jotka hän on kokenut itseensä vaikuttavina.

Kirjoittaja.fi -palveluun Mikko törmäsi 2013 / -14 etsiessään vertaistukea muista pöytälaatikkokirjailijoista. Hän koki, että julkaisukynnys sivustolla oli erinomaisen matala, kun muutoin omien teosten julkaisu oli jotain työlään ja mahdottoman välimaastossa. Sivustolta saamansa palautteen Mikko kokee erittäin tarpeelliseksi, sillä usein omalle tekstilleen tulee sokeaksi, ja tuttujen palaute on sarjoissa "ihan kiva" tai "liian kliseistä ja yllätyksetöntä". Yksi mieleen jääneistä palautteista koski tarinoiden alkuja, ja sitä, kuinka ne voisivat olla napakampia, sillä alun täytyy aina olla sellainen, että lukija haluaa jatkaa lukemista. Ja erään teoksensa Mikko aloittaakin pariskunnan rajulla riidalla, joka lopulta johtaa "ihanaan seksiaktiin". Voisi kuvitella, että tuollainen aloitus ei ole tylsä, ja herättää lukijan huomion.
:)

Erälounas (Scarabe kustannus, 2015) oli Mikon esikoisteos, jota mies oli työstänyt kolme vuotta. Se oli yksi käsikirjoitus muiden tarjottujen joukossa, ja vaikka Mikko itse ajatteli sen olevan huonoimmasta päästä, Erälounas olikin se, joka kustantajaa kiinnosti. Ottakaa siis kirjoittajat tästä opiksi; vaikka ette itse olisikaan täysin tyytyväisiä, antakaa kustannustoimittajien toimia tuomarina itsenne sijaan. Ja kyseistä teosta oli aikanaan tarjottu kustantamoille, mutta se löi läpi vasta vuonna 2015. Älkää siis luopuko vanhoistakaan teoksistanne, sillä ajat, kustannustoimittajat ja kiinnostuksen kohteet vaihtelevat.

44 -vuotiaana Vesa Mikko Antero Haakaluoto jatkaa kirjoittamista, siitäkin huolimatta, että kirjailijan elämä ei olekaan niin ruusuista, kuin hän oli ajatellut. Pankkitili ei turpoa yli äyräiden, fanit eivät odota oven takana kiljuen, eivätkä kustantajat kilpaa tarjoa matkoja ja juhlaillallisia saadakseen hänet talliinsa. Ja siltikin Mikolla on valmiina "välityönä" tehty runokokoelma ja tähtäimessä saada ensimmäinen romaani kansien väliin ensi syksynä. Mikolle kirjoittaminen on elämäntapa, ja hän on kirjoittanut novelleja, runoja, romaaneja ja mietelmiä, oikeastaan kaikkea muuta paitsi näytelmiä. Kirjoittaja.fi -palvelu uskoo niin Mikkoon, kuin muihinkin kirjoittajiin, jotka vain jatkavat tekemistä.
Kerrottakoon myös, että vaikka kirjoittaminen viekin jossain määrin Mikolta perheen yhteistä aikaa, on Mikon kuvataiteilija vaimo Aleksandra kuvittanut Mikon kirjat (kuva 2). 

Kuva 2: Kansikuvaluonnos-
Syksystä jouluun
Mikon uusin teos Syksystä jouluun (Mediapinta) ilmestyy näillä näkymin helmikuussa 2019. Teos koostuu miehen vuonna 1998 ja 1999 kirjoituksista, ja hän on hyödyntänyt teoksessaan Kirjoittaja.fi -palvelusta saamaansa palautetta.

Kirjailija Mikko Haaksluoto kannustaa jokaista kirjailijaksi haluavaa tarttumaan rohkeasti härkää sarvista ja käymään kiinni kirjoitustyöhön. Kustantamoja kannattaa ja täytyy pommittaa jatkuvalla syötöllä, ja jos oma kässäri alkaa tuntua paskalta, niin sitten täysillä jonkin toisen aiheen kimppuun. Jokainen kirjoittaja tulee pettymään, mutta tuleen ei parane jäädä makaamaan. Hetki kannattaa tehdä jotain ihan muuta, ja parin päivän jälkeen on fiilis kirjoittamiseen jo ihan toinen. Mikko kannustaa hyödyntämään erilaisia arvostelupalveluja, myös maksullisia. Huonoista palautteista ei tule masentua, vaan niistä täytyy tulistua ja kehittyä. Pelkän kirjoittamisen ohella kirjoittajan kannattaa opetella kielioppiasioita, sillä ankarimmin kustannustoimittajat tarttuvat kirjoitusvirheisiin ja kankeaan kirjoitustyyliin.

Mikon ilmestyneet teokset:
Erälounas 2015, novellikokoelma, Scarabe Kustannus, ISBN 978-952-7133-03-3
Kylän kollit 2016, novellikokoelma, Scarabe Kustannus, ISBN 978-952-7133-06-4
Jäätelökioskilla 2017, novellikokoelma, Kirjokansi, ISBN 978-952-7142-67-7
Kirveellä veistetyt 2018, runokokoelma, Mediapinta, ISBN 978-952-81-0007-2

Laseista läpi 2018, novellikokoelma, Atrain & Nord, ISBN 978-952-315-412-4

Ja pari linkkiä paikkoihin, joista Mikon kirjoja löytyy:


www.kirjoittaja.fi toivottaa Mikolle menestystä kirjailijana, ja samalla kannustaa kaikkia palvelun käyttäjiä seuraamaan Mikon jalanjäljissä. Kirjoittaja.fi -palvelun tarkoitus on nimenomaan kannustaa kirjoittamaan ja tarjota matalan kynnyksen palvelu, josta aloittelevat, ja kokeneemmatkin kirjoittajat voivat saada palautetta.

Kuva: Fantacor Ky
Rohkeasti vain paperia koneeseen!!!

keskiviikko 2. tammikuuta 2019

Kirjan kirjoittaminen: Juonen perustuminen hahmoihin ja maailmaan

Ongelma, johon olen monesti juonta suunnittellessani törmännyt, on tapahtumien uskottavuus jase,mihin ne perustuvat. Paikoin juonen suunnittelu tuntui jopa pakkopullalta ja lopputulos naivilta. Jossain vaiheessa tajusin, että taustojen, maailman ja henkilöiden huolellinen suunnittelu synnyttää juonen miltei itsestään. Juonessahan on pohjimmiltaan kyse siitä, että jotain tapahtuu, ja jotkut reagoivat siihen. Tämä tapahtuma voi olla maanjäristys, ydinsota, maahan kohdistuva meteoriitti tai jonkin henkilön toimenpide, joka vaatii reagointia joidenkin toimesta.

Kuva: Fantacor Ky
Käytän tässä esimerkkinä omaa kirjasarjaani Pohjoisen legendat (ilmestyneet osat Lohikäärmeen kynsi ja Varjosielu). Törmäsin ongelmaan,kun suunnittelin juoneen eri aatelisia, näiden välisiä ristiriitoja ja keskinäisiä suhteita. Lisäksi vaivaa tuottivat kirkon organisaation suunnittelu, näiden valtasuhteet ja kiistan aiheet. Huomasin, että on käytännässä mahdotonta luoda tyhjästä uskottavaa järjestelmää, toisin sanoen alkamalla vain keksiä nimiä ja arvoja sekä suhteita näille henkilöille. Mikään ei tuntunut uskottavalta, kunnes löysin oikean reitin.

Aloitin sillä, että jaoin maan (Mios), jossa aatelisia tarvitsin, maakuntiin, ja mietin sinne maaherran (jonka tituleerasin herttuaksi). Sitten jaoin maakunnat pienempiin osiin (maa-alueiksi), joihin nimesin lordit. Sen jälkeen aloin miettiä missä olivat kaivokset (kulta, hopea, rauta jne.), missä nahkoja, missä puuta, missä sahoja, jokia, varuskuntia jne. Eli käytännössä jaoin maa-alueet ja maakunnat rikkaisiin ja köyhiin. Mietin kaupankäynnin keskukset ja kuka niitä hallitsi (kuka lordi). Lopuksi päätin, että varakkaat lordit ja herttuat (kulta, kaupankäynti ja vilja) olivat vaikutusvaltaisimpia (varaa varustaa myös suurimmat armeijat) ja köyhemmät merkityksettömimpiä. Tästä pääsi näppärästi miettimään avioliittoja, suhteita, kateutta jne. Näitä tietoja voi käyttää pohjana kapinoille, juonittelulle, petoksille jne. Näin sain nidottua henkilöt, alueet, menneet tapahtumat juoneen, ja konfliktien osapuolet syntyivät sujuvasti.

Sama tekijä koskee henkilöhahmoja. Tarinaan saa lisää uskottavuutta, kun tärkeiden hahmojen taustat ovat kunnolla mietitty. Missä syntynyt, onko ollut varakas vai köyhä, onko kokenut lapsuudessa rakkautta, köyhyyttä, petosta, vääryyttä jne. Eli miksi hahmo toimii, kuten toimii? Ehkä aina pelkkä pahuus ja pelkkä halu vain tappaa kaikki, tai hallita maailmaa (jonka on tuhonnut ja polttanut) ei ehkä ole se kaikkein toimivin ratkaisu. Esimerkkinä se, että mitä Sauron olisi tehnyt Keskimaalla, kun kaikki ihmiset olisivat kuolleet ja örkit palanneet vuorten uumeniin? Motivaationa tässä varmaankin oli kuitenkin viha kaikkea elävää (erit. haltioita kohtaan). Ja älkäätte naulitko minua Tolkienin halventamisesta, sillä varmasti tähän muurahaispesän sohaisuun löytyy vastaus joltain, mutta minä en sitä tiedä :)

Pitääkö tämän kuvan "jäbän" olla paha?
Kuva: Fantacor Ky
Helppo motiivi ”pahalle” henkilölle on jokin ”sairaus”, kutent tarve polttaa asioita, varastaa, satuttaa toisia tai vastaavaa. Jos mietitään vaikka sarjamurhaajia, niin olisiko juonessa syy tekoihin vain mielisairaus, vai voisiko kyseessä olla jotain uskonnollista, menneisyyden aiheuttamaa tai kuten yhdessä elokuvassa, jonka nimeä en nyt muista, jossa tapetuista tehtiin hajuvesiä. Elokuvan päähenkilölle kuolleista tehtyä tuoksua ei mikään voittanut. 
Vaativinta on luoda juoni, jossa lukija voisi itse päättää kumman kannalla on, eli sekä päähenkilön, että tämän vastavoiman motiivit ovat sellaiset, jotka eivät ole yksiselitteisesti oikein tai väärin. Esimerkiksi siten, että päähenkilö on kiero poliisi, ja tämän jahtaama rikollinen vääryyttä oikeusjärjestelmän ja virannomaisten kokenut pahantekijä, jonka pahanteon motiivi, kuten poliisillakin, on tehdä hyvää esimerkiksi sairaalle omaiselle tai rakkaalle. Tähän voi lisäksi liittää jonkun viattoman kuoleman, yhteiskunta-aseman (pakolainen tai muuten vähemmistön edustaja) tai jotain muuta sellaista, joka saa sympatiaa tai ymmärrystä lukijoilta. Esimerkiksi kuvan luuranko on kokenut itse vääryyttä, ja on nyt kostoretkellä, jonka kohde voi olla esimerkiksi kiinni uudessa elämässä menneiden vääryyksien jälkeen. 

Toisin sanoen kun suunnittelet juonta, niin taustojen ja maailman suunnittelu luo juonelle uskottavuutta, helpottaa juonen käänteiden ja yksityiskohtien luomista ja synnyttää ristiriitoja hahmojen välille. Ja näitä ristiriitoja on helppo hyödyntää tarinan käänteissä.
Tunnen vielä tarvetta selventää tätä. Hyvä soturi taistelee kuninkaalle uskollisena tuhoa janoavaa pahaa vastaan. Paha ei ole kuitenkaan paha vain ollakseen paha, vaan paha on palvellut hyvän soturin puolella palvellen samaa kuningasta. Hänet on kuitenkin petetty, uhrattu jonkin suuremman edun takia, mutta jonkin sattuman kautta paha onkin jäänyt eloon. Nyt paha janoaa kostoa niin paljon omien menetystensä takia, että ei välitä kuinka moni kärsii.
Tässä saadaan juonen kaappiin luurankoja, joita on hyvä olla riittävästi. Ja kun kuningas ei kerrokaan miksi paha on noussut, olettaa hyvä soturi taistelevansa oikeutetusti, mutta vähän kerrassaan huomaa, että asiat eivät olekaan aivan niin yksinkertaisia. Tähän on helppo tuoda yllättävyyttä, maan alle painuneita sivuhenkilöitä, jotka tietävät asioita, mutta pelkäävät kostoa, viestejä, vihjauksia jne.

Oliskohan tässä jo riittävästi :)

Paperia koneeseen! :)