Kirjoittaminen: Tapahtumien kuvailu

Silloin, kun kirjoittaja koskettaa lukijaa, kirjoittaja on onnistunut. Itse olen huomannut, kuinka joidenkin kirjojen tietyt kohtaukset ovat jääneet mieleen ja koskettaneet minua niin, että kylmät väreet juoksevat selkää myöden ja hiukset, jos niitä olisi :D, nousisivat pystyyn.

Kuva: Fantacor Ky

Mielestäni tapahtumia voi kuvata vain kolmella tavalla. Liian lyhyesti, liian pitkästi ja juuri sopivasti. Aika tyhjentävästi sanottu, eikö? :) Avaan hieman tätä lapsellisen yksinkertaistettua ajatusta, ja käytän tässä esimerkkinä taistelukohtauksia, sillä niissä ero on mielestäni helpoin selittää.

Liian lyhyt.
Pekka ja Jyrki kohtasivat koulun jälkeen ruokalan takana, ja Pekka voitti tappelun.

Liian lyhyt oli helppo. Kaksi seuraavaa ovatkin vaikeampia. Liian pitkä.
Pekka tuijotti Jyrkiä tiukasti ruokalan seinän vieressä, kunnes hyökkäsi. Hän otti kolme nopeaa askelta, joista viimeisen etuviistoon vasempaan kiertäen samalla vartaloaan alaviistoon vasemmalle niin, että Jyrkin oli pakko kääntyä. Kääntyminen paljasti Jyrkin oikean kyljen, ja Pekka pysähtyi äkisti vasen jalka edessä, nojasi painoaan oikean jalkansa varaan ja iski. Lyönti lähti hieman oikean kautta kaartaen, ja Pekan oikea jalka työnsi iskuun voimaa samalla, kun lantio kiertyi nopean vasemman jalan pysähdyksen jälkeen jälleen vasempaan antaen lyönnille vieläkin lisää voimaa. Pekan nyrkki tömähti Jyrkin kylkiluiden alle juuri sopivalla voimalla, jotta ilma lähti pakenemaan Jyrkin keuhkoista. Painuessaan kaksin kerroin, Jyrki kamppaili saadakseen vedettyä henkeä. Pekka veti nopeasti kätensä takaisin, siirsi vasemman jalkansa oikean taakse ja siirsi painon takimmaiselle jalalle saadakseen seuraavaan iskuun voimaa, Pekka astui ensin Jyrkistä katsoen etuvasemmalle, tasapainotti kehonsa ja heilautti oikean nyrkkinsä uuteen iskuun kiertävänä, alas suuntautuvana koukkuna Jyrkin leuan vasemmalle puolelle.

Minkälainen kuvailu sopisi tähän
tilanteeseen?
Kuva: Fantacor Ky

Tavallaan tämä oli liioittelua, mutta erään fantasiankirjan useat mies miestä vastaan taistelut oli kuvattu liiankin  tarkasti, jokaista jalkapöydän asentoa myöden. Ja tässä siis kuvattuna vain kaksi iskua.

Viimeisenä se, mikä minun mielestäni on sopivasti.
Pekka rynni Jyrkin päälle. Poikien nyrkit heiluivat. He repivät toisiaan vaatteista ja koettivat horjuttaa toinen toistaan. Pekka ei ollut varma montako kertaa oli osunut Jyrkiin niin, että sattui, mutta hän itse oli saanut ainakin kaksi sellaista täräystä, että ne olivat olleet pudottaa hänet polvilleen. Kolmannen tällaisen iskun osuessa Pekka tunsi polviensa notkahtavan, mutta jostain hänen onnistui löytää voimia ja työntää Jyrki vasten ruokalan seinää. Pekka ripustautui Jyrkin kaulaan pysyäkseen pystyssä. Pekka rimpuili, puski ja potki polvellaan. Samalla Jyrki työnsi hänen naamaansa, repi kaikkialta, mistä vain sai kiinni ja koetti osua hänen naamaansa nyrkeillään. Yht’äkkiä Pekka tunsi, kuinka Jyrki painui kasaan. Ilmeisesti hänen polvensa oli osunut pojan nivusiin. Pekka jatkoi takomista. Hän tunsi nyrkkiensä osuvan kerta toisensa jälkeen jonnekin pehmeään, mutta monet iskuista tuntuivat voimattomilta niiden kilpistyessä Jyrkin käsiin tai jalkoihin. Viimein, huohottaen ja hikisenä, Pekka kömpi pystyyn, Jyrki makasi maassa sykkyrällä. Pekka horjui ja tunsi kasvojensa tykyttävän saamansa löylytyksen seurauksena, mutta se oli saman tekevää. Hän oli voittanut.

Tätä samaa ajatusta (linjavetoa) voidaan soveltaa kaikkien tapahtumien kuvailuun. Koetan sanoa, että kuvailun täytyy selventää mitä tapahtuu. Siinä täytyy olla jännitystä ja tunnetta. Lisäksi tulee miettiä se, mitä kaikkea todella täytyy kuvailla, samalla tavoin, kun ajatusten ja ulkonäönkin kuvailussa. Kuvaile vain se, mikä on tuntemuksien, tarinan kulun ja tilanteen selvyyden kannalta pakollista. Liian vähäinen kuvailu syö tunteen ja jännityksen, mutta liian tarkkaan kuvailtua on hankala lukea ja seurata.
Esimerkiksi suutelutilanteissa ei välttämättä riitä, että he suutelivat, vaan samalla on kenties tarpeen kuvailla miltä se osapuolista tuntuu ja onko suudelma raju, hellä, tunnusteleva, oliko kieltä mukana ja oliko toinen suutelijoista kokematon.

Eli tunne mukaan, ja miljöö, joka lisää ja vahvistaa tunnelmaa.

Paperia koneeseen ja tunteikkaita tapahtumia paperille! :)

Kirjan kirjoittaminen: Paljonko hahmoa täytyy kuvailla?

Tämän blogin aihe lähti hahmojen ja juonen suhdetta käsittelevän blogitekstin palautteesta (kiitos Kimmo :D ). Tämä aihe liittyy myös vahvasti yksinkertaisesti kirjoittamiseen, eli siihen, että kerrotaan vain se, mitä on pakko kertoa, jotta lukijalla on tarpeeksi tietoa oman mielikuvan luomiseen. Tämä on kirjoittajille vaikeaa, koska monesti meillä on niin iso ego ja vahva näkemys hahmoista ja tapahtumista, että haluamme kuvailla kaiken lukijalle juuri siten, kuin itse kirjoittajina sen miellämme. Ja jos hahmon tyyli on jonkinlainen, täytyy jopa ranteen asento kuvailla, kun tämä hahmo avaa oven :)

Miten tarkkaan miten haluat kuvailla yksityiskohtia.
Kuva: Fantacor Ky

Otetaan ensimmäiseksi asiaksi hahmon ulkonäön kuvailu. En sano, miten tämä täytyy tehdä, mutta kyseenalaistan pikkuisen. Miten tarkkaan on tarve kuvailla vaatteet, hiukset ja niiden kiinnitys, kasvonmuodot, varusteet jne? Ja jatko kysymyksenä se, että onko kaikki tarvetta kuvata heti, kun hahmo ensimmäisen kerran esiintyy?
Annan esimerkin. ”Naisella oli tummat, ristiselkään ulottuvat hiukset, syvänsiniset silmät ja korkeat
poskipäät, jotka korostivat sydämenmuotoisten kasvojen kauneutta. Hän oli pukeutunut verenpunaiseen samettimekkoon, jonka hihoissa oli vaaleat pitsi päärmeet ja hoikalla lantiolla lepäsi kaunis, kultalangalla punottu vyö.”. Tai: ”Takan liekkien loimotus tanssi tumman kaunottaren verenpunaisen mekon silkkisellä pinnalla.”.
Eli ensimmäinen kuvailee ainoastaan naista, ja toinen kuvailee samalla tilannetta. En väitä, että tämä on paras tapa, mutta se antaa lukijan päättää miltä tumman kaunottaren vartalo, hiukset, silmät ja kasvot näyttävät. Ja minun mielestäni lukijan oma mielikuva on tärkeämpi, kuin lukijalle tuputettu mielikuva. Jos naisen hiusten pituus on ratkaisevaa tarinan kannalta, sen voi tuoda esiin siinä tilanteessa, kun hiusten pituudella on merkitystä (esim. Jos joku leikkaa ne tai tarttuu niihin).
Minun mielestäni tarkkojen piirteiden kuvailun sijaan tulisi sitoa yksityiskohdat hahmon muihin ominaisuuksiin, kuten ruoantähteisiin parrassa, likaiseen kaksoisleukaan, luonteen kiivauteen, joka ilmenee silmien viiruuntumisena jne.
Toisin sanoen kuvaillaan tarkkaan se, mikä on juonen kannalta tärkeää, sekä se, mikä vaikuttaa selvästi tilanteeseen. Yllä olevaan peilattuna. Molemmissa kuvailuissa nainen oli vaikuttava ja kaunis, ja se on se tekijä, joka vaikuttaa naisen kanssa tekemisissä oleviin. Tärkeämpää kuin se, mitä materiaalia on vyö, on se, minkälaisen tunnelman luot.

Sitten hahmon toisen ulottuvuuden kuvailu, eli luonteen. Mielestäni tämän tulee olla samanlaista, kuin ulkonäönkin kuvailu, ja juuri tämän asian Kimmo otti palautteessaan puheeksi.
Jos hahmo on mieleltään sairas, sitä voidaan kuvailla vaikka seuraavasti: ”Poika oli luonteeltaan säälimätön ja nautti kärsimyksen aiheuttamisesta. Hän oli sadistinen ja väkivaltainen ja hakeutuessaan toisten lasten seuraan, hänellä oli aina jokin ilkeä taka-ajatus. Poika nautti äitinsä itkettämisestä, eikä edes isä saanut hakattua pahuutta hänestä pois.”. Tai: ”Poika kaappasi kissanpennun ja painoi sen piha-altaassa veden alle, kunnes pörröinen eläin lakkasi sätkimästä. Yöllä hän hiipi isosiskonsa huoneeseen ja jätti pennun elottoman ruumiin tytön pään viereen. Sisko oli tohtinut estää häntä hukuttamasta kissaa. Sisko saisi pitää kissan, jos kerran rakasti sitä niin kovasti.”.
Eli kuvaillaan hahmojen luonteita tekojen kautta, ei adjektiivien. Näin voi kuvailla pelkureita, jotka eivät puutu tilanteisiin, vaikka aikaisemmin ovat uhonneet olevansa kovia jätkiä. Hiljainen hahmo voi tehdä jotain todella urheaa, tai ylhäissyntyisestä rikkaasta saa nopeasti humaanin, kun tämä ottaa katulapsen huostaansa. Vaihtoehtoja on vaikka kuinka paljon, ja myös dialogi on erinomainen tapa kuvailla.

Hieman dialogin hyödyntämisestä. Voisin kuvailla jotain hahmoa välinpitämättömäksi ja karskiksi, ja voisin kuvailla tarkkaan tämän ulkonäköä ja varusteita, mutta myös dialogissa voidaan avata erinomaisen paljon. Samalla voi kuljettaa juonta. Esimerkki:
"- Paskat, mies tuhahti ja tuijotti naista ristien samalla mahtavat käsivartensa rinnalleen. - En välitä vähääkään, vaikka jokainen tuolla kylässä raiskattaisiin. Jos sinä välität, niin rullaa helmasi ja kirmaa noilla siroilla säärilläsi jakamaan heidän kohtalonsa.
Mies kääntyi ja lähti. Eikä auttanut, vaikka nainen kuinka itki ja rukoili perheensä puolesta. Mies ei kääntynyt, eikä kohottanut suurta miekkaansa hyökkääjiä vastaan. Hän ei välittänyt.".
Tarkoitus tuossa minulla oli kuvata miehen luonnetta, varustusta (tai lähinnä sitä, että mies oli soturi) ja tilannetta, joka liittyy juoneen (kenties alkutilanne, lopputilanne tai jokin tilanne jossain välissä :D ).
Ja jos tämän esimerkin soturin panssareita, hiuksia, silmiä tai muuta haluaa kuvailla tarkemmin, sen voi tehdä uudessa keskustelussa, tappelussa tai jossain muussa sopivassa tilanteessa. Silloinkin tulee kuitenkin miettiä, että kuinka paljon kuvailua on tarpeen, ja mikä on paras jättää lukijan pääätettäväksi.

Adjektiivin muuttaminen mielikuvaksi.
Kuva: Fantacor Ky

Pääasia tarinassa on tarinan eteneminen, ja vielä sujuvasti. Liiallinen kuvailu syö mielestäni sujuvuutta, ja siksi kuvailu olisi hyvä ujuttaa vähitellen osaksi dialogia ja tapahtumia pidemmällä aikavälillä. Tällöin vaatteiden sävyt tai luonteen adjektiivit eivät jumita tapahtumien etenemistä.

Minun näkemykseni on siis se, että jonkin verran tulee kuvailla. Kuvailun tulisi toimia kuitenkin vain raameina, joiden sisällä lukija voi muodostaa oman kuvan tapahtumista ja hahmoista. Mielestäni tässä piilee yksi syy siihen, miksi kirjan jälkeen saman tarinan elokuva ei tunnu niin hyvältä. Eli elokuvassa joku muu on päättänyt, miltä kukin hahmo ja tapahtumapaikka näyttää, ja se riistää katsojalta omaa vapautta. No toinen on tietysti se, että kirjoista jää aina syvempi kokemus, koska valtaosa tuntemuksista ja pään sisäisistä reaktioista jää elokuvissa puuttumaan.
Luodaan siis lukijalle hyvät puitteet luoda mielikuvia ja kokea :)

Paperia vaan koneeseen ja lentävää kuvailua tulemaan!!! :)