Kirjoittajalla on usein todella voimakas mielikuva hahmoista ja tapahtumista, ja kirjoittaja haluaa, että lukija näkee kaiken juuri kuten hän. Se ei toimi. Sivusin tätä samaa aihetta myös edellisessä blogitekstissä, mutta jatketaan samasta, sillä turhaa näkee paljon.
Lyhyiden ajatusten esimerkkinä lainaan Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläistä. Waltari kirjoittaa:
"Senmut, jota sanoin isäkseni, oli köyhien lääkäri Thebassa. Kipa, jota sanoin äidikseni, oli hänen vaimonsa. Eikä heillä ollut lasta. Vasta heidän vanhuutensa päivinä minä tulin heidän luokseen.".
Kuva: Fantacor Ky |
Usein seuloessani Kirjoittaja.fi - palvelun novelleja törmään ilmaisuun "aloin kävellä" (myös muita verbejä, kuten nousta, kääntyä jne. ilmenee). Miksi ei vain kävelin? Samanlaisiin turhiin sanoihin luokittelen sanan "sitten" ja monessa tapauksessa myös sanat "pian", "miltei", "yhtäkkiä" jne. Monesti myös sorrumme jaarittelemaan ja selittämään turhaa tietoa. Otan esimerkin www.kirjoittaja.fi - sivuston novellista Sydän kuin lasia, käyttäjältä Lilith.
"Tuijotin pienen, mustan läppärini näyttöä ja luin hitaasti Skypeen ilmestyneet sanat.".
Ajatukseni tästä oli seuraava.
"Tuijotin läppärini näyttöä ja luin Skypeen ilmestynyttä viestiä.".
Eli onko lukijalle väliä läppärin värillä? Lisäksi sanat hitaasti ja ilmestyneet ovat turhia, itsestään selvyyksiä. Jos tätä oikein haluaisi lyhentää, niin...
"Tuijotin läppäriäni ja luin Skypeen ilmestynyttä viestiä.".
tai
"Tuijotin Skypeen ilmestynyttä viestiä.".
tai
"Luin Skypen viestin.".
Eli lyhentää voi, mutta jossain vaiheessa tunne katoaa, jos esimerkiksi tuo tuijotus jää pois. Vaikka kirjoittaa yksinkertaisesti, niin mekaaninen ei saa olla.
Toinen esimerkki turhan kirjoittamisesta, jonka poimin MTV:n MSN Uutisiin lataamasta uutisvirrasta.
Toimittaja kirjoittaa:
"Khan otti puhelimen käteensä ja soitti isälleen haluavansa tulla kotiin.".
Jäin pohtimaan, että miksi ei vain seuraavasti:
"Khan soitti isälleen haluavansa tulla kotiin.".
Mielestäni lukija ymmärtää kertomatta sen, että jos soitetaan, niin puhelin on kädessä. Toisaalta taas jos puhelin on varpaissa, niin silloin se kannattaa kirjoittaa, tai jos käytetään handsfree - laitetta. Tosin handsfree laite on tunnettu ja normaalia, joten senkään kirjoittaminen ei ole tarpeen. Pääasia on, että Khan soitti kotiin. Lukija tietää, että se tehdään puhelimella ja puhelin on kädessä. Jos Khan olisi sidottuna kellarissa ja olisi kaivanut puhelimen hampailla rintataskusta, näppäillyt numerot pikkuvarpaalla, nostanut laitteen jaloillaan korvalle ja soittanut, niin silloin tuo poikkeavuus olettamukseen on pakko kirjoittaa.
Otan vielä kolmannen esimerkin liittyen ulkonäön kuvailuun. Tämä on ihan itse keksimäni ja menee syvemmälle turhaan sisältöön.
Vaihtoehto 1,
Kuva: Fantacor Ky |
Vaihtoehto 2,
Nainen oli kaunis ja hoikka. Valkoisen mekon verhoama lantio keinui vietellen, ja korkeat korot kopisivat kadulla naisen kulkiessa kohti ravintolaa.
Eli nyt kirjoittajana kerroin lukijalle, että nainen oli vaalea ja sinisilmäinen. Kysynkin nyt, että jos sillä ei tarinan kannalta ole väliä, niin jos lukija pitää brunettea blondia kauniinpana, saati punapäätä, niin onko todella tuon kirjoittajan mielikuvan kirjoittaminen pakollista? Saattaahan lukija pitää kauniimpana myös lyhempää, kuin pidempää :D Myöhemmin voi halutessaan kuvailla lisää, esimerkiksi jos nainen kohtisi ravintolassa miehen, jonka kannalta naista arvioidaan. Ja jos pidit enemmän vaihtoehdosta 1, niin ainakin sanat hieman, leveä, korkeat ja kohti. N on mielestäni sellaisia sanoja, että ilmankin tulee toimeen, ja mainiosti. :D
Eli anna lukijan olla lukija. Lukiessa on kiva luoda mielikuvia ja ajatuksia tilanteista, kun kirjoittaja ei yritä tuputtaa liikaa tietoa.
Ei muuta, kuin valkoista, kuivan ratisevaa, joskin hieman kellastunutta ja haperoa paperia mustaan, hieman nurkista ruostuneeseen kirjoituskoneeseen, jonka vasemmalta lukien kolmannesta painikkeesta on valkoinen väri, jolla painikkeen tietää s - kirjaimeksi, haalistunut miltei tunnistamattomaksi.
Tai vaihtoehtoisesti.
Ei muuta, kuin paperia koneeseen!