Kirjan kirjoittaminen: Paljonko hahmoa täytyy kuvailla?

Tämän blogin aihe lähti hahmojen ja juonen suhdetta käsittelevän blogitekstin palautteesta (kiitos Kimmo :D ). Tämä aihe liittyy myös vahvasti yksinkertaisesti kirjoittamiseen, eli siihen, että kerrotaan vain se, mitä on pakko kertoa, jotta lukijalla on tarpeeksi tietoa oman mielikuvan luomiseen. Tämä on kirjoittajille vaikeaa, koska monesti meillä on niin iso ego ja vahva näkemys hahmoista ja tapahtumista, että haluamme kuvailla kaiken lukijalle juuri siten, kuin itse kirjoittajina sen miellämme. Ja jos hahmon tyyli on jonkinlainen, täytyy jopa ranteen asento kuvailla, kun tämä hahmo avaa oven :)

Miten tarkkaan miten haluat kuvailla yksityiskohtia.
Kuva: Fantacor Ky

Otetaan ensimmäiseksi asiaksi hahmon ulkonäön kuvailu. En sano, miten tämä täytyy tehdä, mutta kyseenalaistan pikkuisen. Miten tarkkaan on tarve kuvailla vaatteet, hiukset ja niiden kiinnitys, kasvonmuodot, varusteet jne? Ja jatko kysymyksenä se, että onko kaikki tarvetta kuvata heti, kun hahmo ensimmäisen kerran esiintyy?
Annan esimerkin. ”Naisella oli tummat, ristiselkään ulottuvat hiukset, syvänsiniset silmät ja korkeat
poskipäät, jotka korostivat sydämenmuotoisten kasvojen kauneutta. Hän oli pukeutunut verenpunaiseen samettimekkoon, jonka hihoissa oli vaaleat pitsi päärmeet ja hoikalla lantiolla lepäsi kaunis, kultalangalla punottu vyö.”. Tai: ”Takan liekkien loimotus tanssi tumman kaunottaren verenpunaisen mekon silkkisellä pinnalla.”.
Eli ensimmäinen kuvailee ainoastaan naista, ja toinen kuvailee samalla tilannetta. En väitä, että tämä on paras tapa, mutta se antaa lukijan päättää miltä tumman kaunottaren vartalo, hiukset, silmät ja kasvot näyttävät. Ja minun mielestäni lukijan oma mielikuva on tärkeämpi, kuin lukijalle tuputettu mielikuva. Jos naisen hiusten pituus on ratkaisevaa tarinan kannalta, sen voi tuoda esiin siinä tilanteessa, kun hiusten pituudella on merkitystä (esim. Jos joku leikkaa ne tai tarttuu niihin).
Minun mielestäni tarkkojen piirteiden kuvailun sijaan tulisi sitoa yksityiskohdat hahmon muihin ominaisuuksiin, kuten ruoantähteisiin parrassa, likaiseen kaksoisleukaan, luonteen kiivauteen, joka ilmenee silmien viiruuntumisena jne.
Toisin sanoen kuvaillaan tarkkaan se, mikä on juonen kannalta tärkeää, sekä se, mikä vaikuttaa selvästi tilanteeseen. Yllä olevaan peilattuna. Molemmissa kuvailuissa nainen oli vaikuttava ja kaunis, ja se on se tekijä, joka vaikuttaa naisen kanssa tekemisissä oleviin. Tärkeämpää kuin se, mitä materiaalia on vyö, on se, minkälaisen tunnelman luot.

Sitten hahmon toisen ulottuvuuden kuvailu, eli luonteen. Mielestäni tämän tulee olla samanlaista, kuin ulkonäönkin kuvailu, ja juuri tämän asian Kimmo otti palautteessaan puheeksi.
Jos hahmo on mieleltään sairas, sitä voidaan kuvailla vaikka seuraavasti: ”Poika oli luonteeltaan säälimätön ja nautti kärsimyksen aiheuttamisesta. Hän oli sadistinen ja väkivaltainen ja hakeutuessaan toisten lasten seuraan, hänellä oli aina jokin ilkeä taka-ajatus. Poika nautti äitinsä itkettämisestä, eikä edes isä saanut hakattua pahuutta hänestä pois.”. Tai: ”Poika kaappasi kissanpennun ja painoi sen piha-altaassa veden alle, kunnes pörröinen eläin lakkasi sätkimästä. Yöllä hän hiipi isosiskonsa huoneeseen ja jätti pennun elottoman ruumiin tytön pään viereen. Sisko oli tohtinut estää häntä hukuttamasta kissaa. Sisko saisi pitää kissan, jos kerran rakasti sitä niin kovasti.”.
Eli kuvaillaan hahmojen luonteita tekojen kautta, ei adjektiivien. Näin voi kuvailla pelkureita, jotka eivät puutu tilanteisiin, vaikka aikaisemmin ovat uhonneet olevansa kovia jätkiä. Hiljainen hahmo voi tehdä jotain todella urheaa, tai ylhäissyntyisestä rikkaasta saa nopeasti humaanin, kun tämä ottaa katulapsen huostaansa. Vaihtoehtoja on vaikka kuinka paljon, ja myös dialogi on erinomainen tapa kuvailla.

Hieman dialogin hyödyntämisestä. Voisin kuvailla jotain hahmoa välinpitämättömäksi ja karskiksi, ja voisin kuvailla tarkkaan tämän ulkonäköä ja varusteita, mutta myös dialogissa voidaan avata erinomaisen paljon. Samalla voi kuljettaa juonta. Esimerkki:
"- Paskat, mies tuhahti ja tuijotti naista ristien samalla mahtavat käsivartensa rinnalleen. - En välitä vähääkään, vaikka jokainen tuolla kylässä raiskattaisiin. Jos sinä välität, niin rullaa helmasi ja kirmaa noilla siroilla säärilläsi jakamaan heidän kohtalonsa.
Mies kääntyi ja lähti. Eikä auttanut, vaikka nainen kuinka itki ja rukoili perheensä puolesta. Mies ei kääntynyt, eikä kohottanut suurta miekkaansa hyökkääjiä vastaan. Hän ei välittänyt.".
Tarkoitus tuossa minulla oli kuvata miehen luonnetta, varustusta (tai lähinnä sitä, että mies oli soturi) ja tilannetta, joka liittyy juoneen (kenties alkutilanne, lopputilanne tai jokin tilanne jossain välissä :D ).
Ja jos tämän esimerkin soturin panssareita, hiuksia, silmiä tai muuta haluaa kuvailla tarkemmin, sen voi tehdä uudessa keskustelussa, tappelussa tai jossain muussa sopivassa tilanteessa. Silloinkin tulee kuitenkin miettiä, että kuinka paljon kuvailua on tarpeen, ja mikä on paras jättää lukijan pääätettäväksi.

Adjektiivin muuttaminen mielikuvaksi.
Kuva: Fantacor Ky

Pääasia tarinassa on tarinan eteneminen, ja vielä sujuvasti. Liiallinen kuvailu syö mielestäni sujuvuutta, ja siksi kuvailu olisi hyvä ujuttaa vähitellen osaksi dialogia ja tapahtumia pidemmällä aikavälillä. Tällöin vaatteiden sävyt tai luonteen adjektiivit eivät jumita tapahtumien etenemistä.

Minun näkemykseni on siis se, että jonkin verran tulee kuvailla. Kuvailun tulisi toimia kuitenkin vain raameina, joiden sisällä lukija voi muodostaa oman kuvan tapahtumista ja hahmoista. Mielestäni tässä piilee yksi syy siihen, miksi kirjan jälkeen saman tarinan elokuva ei tunnu niin hyvältä. Eli elokuvassa joku muu on päättänyt, miltä kukin hahmo ja tapahtumapaikka näyttää, ja se riistää katsojalta omaa vapautta. No toinen on tietysti se, että kirjoista jää aina syvempi kokemus, koska valtaosa tuntemuksista ja pään sisäisistä reaktioista jää elokuvissa puuttumaan.
Luodaan siis lukijalle hyvät puitteet luoda mielikuvia ja kokea :)

Paperia vaan koneeseen ja lentävää kuvailua tulemaan!!! :)